pelkkää tuskaa ja epäonnistumista. Hengitys salpautui, maitohapot hyökkäsivät jalkoihin heti parin minuutin jälkeen. Kylkeen pisti. Ja tulos oli kaikesta vilpittömästä yrittämisestä huolimatta surkea, eikä sitä voinut mitenkään piilotella.
Aikuisiällä yritin juosta muutamaan otteeseen. Kerran asetin tavoitteeksi, että juoksen kunnes kodin viereinen kahden kilometrin lenkki sujuu koko matkan juosten. Ostin lenkkarit. Lähdin lenkkipolulle. Juoksi kaksi kilometriä kertarykäisyllä. Tavoite oli saavutettu. Ripustin lenkkarit naulaan. Lasten syntymän jälkeen asetin saman tavoitteen. Juoksin kuukauden ajan kunnes pystyin juoksemaan tuon 2 km lenkin kokonaan. Tavoite oli jälleen saavutettu. Mitään juoksuintoa tai euforiaa ei näihin kokeiluihin liittynyt.
Parin kuukauden lihaskunto- ja kävelytreenien jälkeen heinäkuussa 2015 valmentaja totesi seuraavan treenin olevan juoksemista. Ihan pissisukassa menin siihen valmennukseen. Jännitti ja pelotti. Mielessä kummittelivat kaikki epäonnistuneet juoksuyritykset.
Lähdimme juoksemaan. Vilkaisin taakseni, mihin se valmentaja jäi? Jouduin heti hiljentämään tahtia. Aha, tällaista hissuttelujuoksua siis. Näin en ollutkaan koskaan ennen juossut. Mikäpä siinä. Hengitys ei salpautunut. Kylkeen ei pistänyt. Jalat eivät menneet heti hapoille. Jalkojen lihakset toki ihmettelivät, että: "hei muija, mitä sä nyt puuhaat?!" Mutta kaikki oli hyvin. Väliin lyhyitä pätkiä kävellen. Ja taivaalinen valo laskeutui päälleni. Olin kerrasta koukussa.
Juokseminen olikin kivaa. Olin ihan fiiliksissa siitä, että ylipäätään pystyin juoksemaan. Olin onnellinen, ettei juokseminen sattunut mihinkään. Jalat tottelivat ja tottuvat iskutukseen. Happikulki.
Aluksi juoksin niin hitaasti, että kaikki mummotkin menivät pikkukoiriensa kanssa kävellen ohi. Mutta minä juoksin ja nautin. Pidempiä aikoja, kasvavia kilometrimääriä. Minusta tuli juoksija.
Nykyään rakastan juoksemista. Saan olla luonnossa, kuunnella aamujen hiljaisuutta tai katsella laskevaa aurinkoa. Antaa ajatusten tulla ja mennä. Askellus on kevyttä ja helpoa. Usemmiten juoksu tuntuu yhtä kevyeltä kuin kävely. Enää ei tarvitse jalkoja erikseen muistuttaa, että nyt juostaan.
Olen jälkikäteen miettinyt miksi nyt jäin koukkuun. Löydän siihen useita syitä. Keskivartalonlihakset olivat noin kahden kuukauden treenin jälkeen kunnossa. Pystyin vaivatta säilyttämään hyvän juoksuasennon. Olin kävellyt paljon pohjalle. Juoksun aloittanimen todella hi-taas-ti juosten oli tärkeää. Siitä syntyi myönteinen tunne, minä pystyn, osaan ja voin. Hei, katsokaa kaikki, minä juoksen!
Haaveilen juoksemisesta, jopa näen unta joskus, että juoksen hengästymättä. Ehkä joskus, jos aloittaisin todella köpöttelyvauhdilla? Ensin kyllä vaaditaan paljon kävelylenkkejä ja peruskunnon kohotusta. :) Painoa ei varsinaisesti tarvitsisi hirveästi meikäläisen pudottaa, mutta senttejä vyötäröltä kyllä. Kolesteroliarvoni on aika korkeat, joten yritän lenkkeillä ym.
VastaaPoistaEi juokseminen kaikille nappaa. Mutta sitten kun jää koukkuun, niin juokseminen on ihanaa. Ja todella, kun juoksee tarpeeksi hi-taas-ti, niin ei edes hengästy! Kävelen on hyvä ensin kohottaa peruskuntoa ja selkä ja vatsalihastreeniä suosittelisin myös, yllättävän tärkeät juoksijalla.
Poista